Joulukalenteri 14. luukku ~ Päivä Onnin silmin

Joku raotti tallin ovea hieman yli kahdeksan. Se oli mun äiti. Vihdoin, täällä alkaa olemaan jo nälkä! Venyttelin koirien tyyliin pyllistämällä, ihan niinku joka aamu. Jusu hörisi, minä vain örisin venytellessä. Kun äiti kaatoi kaurat kuppiin, syöksyin niiden kimppuun ja täytin suuni ruoalla. Siellä oli taas läjä porkkanoita, nam ! Kesken ruokailun äiti tuli ja työnsi jonkun tikun mun peppuun. Ei mua haitannut ollenkaan, sain sen jälkeen taputuksen kaulalle ja äiti tais sanoa, että ei ole kuumetta!

Kun olin rauhassa tyhjentänyt kuppini kauroista, tuli äiti hakemaan minut pihalle. Sain tänään sinisen ruutu-loimen sijasta ihan vain sinisen loimen päälleni. Se oli vähän paksumpi. Seisoin taas kiltisti paikallaan käytävällä, kun mulle puettiin takkia. Sitten mut talutettiin pihalle, ei muutoksia ympäristössä (mälsää, ei mitään pelästyttävää). Tarhan portilta pääsin irti ja käppäilin katselemaan maisemia. Sitten palasin heinälootalle syömään.

Äiti tuli noiden tuhisevien nelijalkaisten kanssa ulos ja pyöri hetken tarhojen lähellä. Jusu innostui ja juoksi tarhaa edestakas. Minäkin päätin tehdä aamulenkin ja laukkasin tarhan toiseen päähän öristen ja häntä tötteröllä ! Sitten tajusin, että täytyy syödä tai en kasva isoksi, niin se mun heppaäiti aina sanoi. Palasin taas lootalle syömään.

Heppaäiti opetti, että ruoka suussa puhuminen ei ole kohteliasta, mutta hymyily on aina kohteliasta, eikö..?

Ilma viilenee pikkuhiljaa, onneksi takin alla on lämmin!

Hiljaista, edes linnut ei laula. Käppäilen toisinaan ympäri tarhaa, välillä käyn rouskuttamassa heinää.

Kuulen äänen kesken ruokailun ja pian näen ihmisen kävelevän mäkeä alas. Se on taas äiti. Kello on pian kaiketi 11. Se meni talliin, joten jatkan syömistä. Ei mennyt kuin pari minuuttia ja se tuli hakemaan mua. Odotin jo innolla porkkanaa, mutta kun se tuli tarhaan, se ei tuonut mulle yhtään namia! Ei leipää, ei porkkanaa, ei mitään! Olipas töykeää. Kostoksi kakkasin lenkille lähtiessä suoraan oven eteen.

Tänään mulle ei laitettu satulaa selkään. Pyörittiin viereisessä metsässä ja pellolla. Oli ihan kivaa, sain vaan kävellä ja katsella maisemia! Pellolla me vähän ravattiin, mutta ihan vähän vaan. Olin aika rento ja pehmeä, takaosan käännökset tuotti tänään hankaluuksia. Vähän jotkut kivet ja kannot taas pelotti, oli niin pantterin näkösiä, että mietin pitäiskö palata kotiin. Äiti käänsi mun pään kuitenkin pois päin ja pantterin vierelle päästessä totesin, että se on varmaan kuollut kun ei inahdakaan..

Tuolla niitä panttereita vaanii..

Äiti oli tosi ylpeä kun pysähdyin ääntä, istuntaa ja kaulanarua käyttäen! Myös käännyin ilman ohjaa.

Lenkin jälkeen yritin taas - siinä onnistumatta - kaataa äidin kumoon hinkkaamalla päätä sitä vasten. Joka kerta yritän eikä vieläkään ole onnistunut! No, helpottaapa mun turvan kutinaa.. Sain ison saavin limpparia ! Se on ihan parasta ja yritän ryystää purkin aina ihan tyhjäksi. Ja sitten sain sitä porkkanaa! Nyt vähän kaduttaa, että kakkasin ovelle..

Osaan halutessani seistä hienosti irti käytävällä. Sais äiti vaan tehdä limpparin nopeemmin!

Pihalle lähtiessä, meidän täytyy kääntyä ympäri, että saadaan ovet kiinni. Tästä kun käännyttiin takaisin meno suuntaan, niin heinäkasaan nojanneet pitkät tikapuut hyökkäsivät kimppuuni! Käänsin katseen peffaan nojaaviin tikkaisiin ja yritin kysyä äidiltä, että miks noi tossa on. Ei se tainnut ymmärtää ja pyysi mua kääntymään, jolloin tuo "peto" pyörtyi ja tuupertui lattialle. Äiti nosti ne pois edestä ja väitti kiven kovaa, että kaikki muut hevoset olisi saaneet jonkin sortin paniikin asiasta. Minä ylpeänä kävelin "rohkea" -tarra otsassa tarhaan.

Puoli kolmen aikaan äiti tuli kärryjen kanssa tarhoille ja toi lisää ruokaa! Vanhojakin heiniä oli vielä jäljellä, mutta tuore maistuu aina paremmalta. ;) Ehdin syödä puolisen tuntia, kun minut ja kamut raahattiin jo sisälle. Mitäs kummaa? Pihallakin on vielä valoa, ei vielä ole iltaruuan aika, vastahan sain päiväheinät. Karsinassa alkoi kummasti väsyttää ja simmut meinasi painua kiinni. Sitten kuitenkin joku mies ja mun äipän äiti (onko se sitten mummo?) tuli talliin. Ne otti Inkerin ensin ja tajusin, että tuo äijä on kengittäjä.

Olin kengittäessä tänään tosi nätisti. Pari kertaa äiti otti huulesta kiinni, mutta vain hetkeksi, kun ymmärsin asian olevan ohi nopeammin, mitä nätimmin seison.
"Kavio ei toimi", kengittäjä sanoi, kun sai ensimmäisen kengän pois jalasta. Minua ei huolettanut, mutta äidin naama oli järkyttyneen näköinen. Minulla ei olekaan sädemätää! Vihdoin ne ymmärsi, mikä niissä jaloissa on vikana! Olen kyllä yrittänyt kertoa, mutta ei ne ole ymmärtänyt.

Eli minulla on siis suht. korkeat kannat, jolloin säteet ei osu maahan eivätkä pääse sitä kautta toimimaan kavion moottorina ja "pumppaamaan", kun otan askeleen. Säteet ovat siis surkastuneet ja pienet, ja tämä voi usein huijata siihen, että olisi sädemätä. Äiti oli kyllä hurjan iloinen, kun kuuli ettei minulla ole sädemätää. Ja minä olin iloinen, kun nyt ne vihdoin tietää.

Kengitys meni niin myöhselle, että jäätiin jo kamujen kanssa sisälle. Sain taas heinää naaman eteen ja äiti antoi vähän hierontaa kumisuan avustuksella. Sitten jäimme keskenämme rouskuttelemaan heinää pimeyteen. Toisinaan vain seison, toisinaan leikin mehupurkkilelulla, siitä lähtee kiva ääni kaltereita vasten (!), toisinaan nappaan ruokaa suuhun. Odotan iltakauroja, jonka jälkeen pääsen nukkumaan.

Äiti ei tullut antamaan iltakauroja, mummo ja pappa (äitiä naurattaa niiden nimet) tuli antamaan ne. Innolla tungin turpani herkkupuuroon. Aina samat mössöt, mutta aina niin hyvää! Voin vannoa, etten jätä koskaan syömättä tai jos jätän niin sitten täytyy olla tosi pipi.

Ruuat on syöty, nyt voin painua pehkuihin ja nukkua rauhassa. Aamulla saan taas kauraa ja porkkanaa..!